Opetusministeri Henna Virkkunen esitteli Kokoomuksen työelämätavoitteita. Eläkeiän nosto oli edelleen esillä, mutta työelämän joustotavoitteena oli työehtosopimusten siirtäminen paikallisesti solmittaviksi. Työntekijä saisi Kokoomuksen mallissa päättää, ottaako paikallisen vai valtakunnallisesti sovitun työehtosopimuksen. Tämä saattaa kuulostaa jopa valinnanvapaudelta, mutta olisi tosiasiassa hyvin kohtalokasta suurelle osaa työntekijöitä.
Suomessa on yleissitova työehtosopimusjärjestelmä jonka kautta on sovittu noin 90 prosentille työntekijöistä minimityöehdot. Mikään ei estä sopimasta työntekijöiden kannalta asioista paremmin. Näin monessa työpaikassa on onneksi tehtykin aidossa paikallisen sopimisen hengessä.
Kokoomuksen esittämässä mallissa työntekijä siis voisi viime kädessä valita myös alan yleissitovan työehtosopimuksen, mikäli paikallinen työehtosopimus olisi tätä heikompi. Uskooko Virkkunen ja Kokoomus todellakin, että työntekijälle valinta on aito? Mikä on työntekijän asema, tai tuleeko hän yleensä palkatuksi mikäli hän ei tyytyisi yrityskohtaiseen heikompaan sopimukseen? Kuinka turvaisimme työntekijöiden tasapuolisen kohtelun työnantajan vähentäessä työvoimaansa?
Kokoomuksen esittämässä mallissa saattaisivat suurien ja menestyvien työpaikkojen järjestäytyneet työntekijät selvitäkin. Näissä työpaikoissa työntekijöiden voima riittäisi kohtuullisten työehtojen saamiseen. Ammattiyhdistystoiminta on kuitenkin myös solidaarista, missä tulee tuntea vastuu heikommistakin. Tämän solidaarisuuden rippeetkin häviäisivät paikallisten työehtosopimusten yleistyessä.
Suomalaisen työehtosopimusjärjestelmän tavoitteena on ollut turvata tasavertaiset asemat työmarkkinaosapuolten kesken. Tavoitteena on myös ollut se, ettei yksittäinen työntekijä joudu painostuksen kohteeksi työehdoistaan. Työelämän tasavertaisuus on vielä kaukainen haave, mutta Kokoomuksen työelämätavoitteet vievät ne tavoittamattomiin. Työntekijöiden asema olisi todellakin pelkkien markkinavoimien käsissä ja tämä käsi ei tunnetusti säästele.
Kaikesta huolimatta tämä oli reilu avaus Kokoomukselta. Pitäähän työntekijöiden tietää mitä työväenpuolueiksi julistautuneet tavoittelevat. Siitä heille tunnustus.
Juho Kautto
palkkasihteeri
kansanedustajaehdokas
Vasemmistoliitto
tiistai 25. tammikuuta 2011
Omaishoitoon on panostettava
Suomessa on vuonna 2030 sataa työssäkäyvää kohden 73 huollettavaa. Väestön ikääntyminen ja palveluiden tuottaminen tälle ikäpolvelle tulee olemaan iso haaste. Eräs keino tähän on omaishoitoon panostaminen.
Omaishoitojärjestelmän taloudellisen tuen piirissä on noin 30 000 hoitajaa. Heidän tukensa ovat alimmillaan ainoastaan noin 350 euroa kuukaudessa. Arvioiden mukaan omaishoitajien tekemän työn ansiosta on vältytty noin 12 000 hoidettavan laitospaikalta. Varovaisestikin voidaan puhua satojen miljoonien, jopa miljardien säästöistä yhteiskunnalle. Omaishoidon tukeen käytetty raha tulee näin monin kerroin takaisin.
Valtion tulee ottaa se vastuu omaishoitojärjestelmästä, mikä sille kuuluu. Omaishoidon taloudellinen vastuu on siirrettävä kunnilta valtiolle, jotta kansalaisille voidaan turvata perustuslaillinen tasa-arvo asuinkunnasta riippumatta. Omaishoidon avulla säästettyjä varoja voidaan hyvin käyttää korvausten tason nostamiseksi nykyisestä.
Työlainsäädäntömme ei tunne työntekijöiden subjektiivista oikeutta jäädä hoitamaan vakavasti sairaana olevaa läheistään pidemmäksi aikaa. Tämä oikeus perustuu työnantajan viimekätiseen suostumukseen, eikä vastaa tätä päivää. Omaishoidosta onkin tehtävä työntekijälle muihin perhevapaisiin rinnastettava oikeus, jossa työntekijälle turvataan pidempi määräaikainen työstä poissaolo läheisensä hoitamiseksi. Läheisiksi tulee omaishoidossa työlainsäädännön kautta laskea myös työntekijöiden omat vanhemmat.
Työntekijöiden oikeus jäädä määräajaksi omaishoitovapaalle on paitsi inhimillistä sekä hoitajalle että hoidettavalle, myös kansantaloudellisesti ja työllisyysmielessä järkevää. Tällä parannetaan jaksamista työelämän kriittisinä aikoina ja pidennetään tätä kautta työuria. Monet perheet ovat todella ahtaalla käydessään töissä ja yrittäessään hoitaa läheistään. Pahimmassa tapauksessa työntekijä on jopa pakotettu irtisanoutumaan työstään, mikä on täysin kohtuutonta ja usein yhteiskunnalle kallis ratkaisu.
Omaishoito on inhimillinen tapa hoitaa läheisiämme ja sen lisääminen on tulevaisuudessa kansantalouden kannalta välttämätöntä. Omaishoitajat tekevät työtään rakkaudesta läheistään kohtaan, mutta tämä ei saa viedä heitä kohtuuttomiin taloudellisiin vaikeuksiin. Omaishoidon kehittämisellä ei pidä korvata panostusta julkiseen terveydenhuoltoon mutta sen avulla voidaan helpottaa sen ylikuormittumista.
Juho Kautto
kansanedustajaehdokas
Vasemmistoliitto
Omaishoitojärjestelmän taloudellisen tuen piirissä on noin 30 000 hoitajaa. Heidän tukensa ovat alimmillaan ainoastaan noin 350 euroa kuukaudessa. Arvioiden mukaan omaishoitajien tekemän työn ansiosta on vältytty noin 12 000 hoidettavan laitospaikalta. Varovaisestikin voidaan puhua satojen miljoonien, jopa miljardien säästöistä yhteiskunnalle. Omaishoidon tukeen käytetty raha tulee näin monin kerroin takaisin.
Valtion tulee ottaa se vastuu omaishoitojärjestelmästä, mikä sille kuuluu. Omaishoidon taloudellinen vastuu on siirrettävä kunnilta valtiolle, jotta kansalaisille voidaan turvata perustuslaillinen tasa-arvo asuinkunnasta riippumatta. Omaishoidon avulla säästettyjä varoja voidaan hyvin käyttää korvausten tason nostamiseksi nykyisestä.
Työlainsäädäntömme ei tunne työntekijöiden subjektiivista oikeutta jäädä hoitamaan vakavasti sairaana olevaa läheistään pidemmäksi aikaa. Tämä oikeus perustuu työnantajan viimekätiseen suostumukseen, eikä vastaa tätä päivää. Omaishoidosta onkin tehtävä työntekijälle muihin perhevapaisiin rinnastettava oikeus, jossa työntekijälle turvataan pidempi määräaikainen työstä poissaolo läheisensä hoitamiseksi. Läheisiksi tulee omaishoidossa työlainsäädännön kautta laskea myös työntekijöiden omat vanhemmat.
Työntekijöiden oikeus jäädä määräajaksi omaishoitovapaalle on paitsi inhimillistä sekä hoitajalle että hoidettavalle, myös kansantaloudellisesti ja työllisyysmielessä järkevää. Tällä parannetaan jaksamista työelämän kriittisinä aikoina ja pidennetään tätä kautta työuria. Monet perheet ovat todella ahtaalla käydessään töissä ja yrittäessään hoitaa läheistään. Pahimmassa tapauksessa työntekijä on jopa pakotettu irtisanoutumaan työstään, mikä on täysin kohtuutonta ja usein yhteiskunnalle kallis ratkaisu.
Omaishoito on inhimillinen tapa hoitaa läheisiämme ja sen lisääminen on tulevaisuudessa kansantalouden kannalta välttämätöntä. Omaishoitajat tekevät työtään rakkaudesta läheistään kohtaan, mutta tämä ei saa viedä heitä kohtuuttomiin taloudellisiin vaikeuksiin. Omaishoidon kehittämisellä ei pidä korvata panostusta julkiseen terveydenhuoltoon mutta sen avulla voidaan helpottaa sen ylikuormittumista.
Juho Kautto
kansanedustajaehdokas
Vasemmistoliitto
maanantai 10. tammikuuta 2011
Sopimistako päivitettävä?
Tänä päivänä on yleistä, että työehtosopimusneuvotteluissa työnantajapuoli tuo toistuvasti esiin, että on tultu pisteeseen, jossa tarvitaan uudenlaista työehtosopimisen henkeä. TA linjaa, että työntekijäpuoli ei ymmärrä toimintaympäristön muuttuneen, josta syystä työntekijöiden pitäisi suostua yhä huonompiin ja huonompiin työehtoihin.
Tämä on psykologiaa, jossa työnantaja hyökkää ja samalla leimaa työntekijäpuolen ahneeksi ja ymmärtämättömäksi. Tämä taktiikka toimiikin, koska muiden alojen ja kansan yleinen mielipide muokkautuu juuri sellaiseksi, mitä valtamediavirta toitottaa. Media on suurimmaksi osaksi juuri työnantajien vallassa ja äänitorvena julkisen mielipiteen muokkautumiseen.
Ei toimintaympäristö ole oikeasti mihinkään muuttunut. Työntekijä myy työpanoksensa ja haluaa osansa tuloksesta, jota tehdään tai ei. Kyllä työntekijäneuvottelijat ovat sen verran valistuneita, että tietävät millaisessa taloudellisessa asemassa työnantajat ovat. Jos työnantajan taloudellinen tilanne on heikko, tyydytään vähempään ja toisaalta, jos kovaa tulosta tehdään, siitä osa kuuluu työntekijöiden palkkaan ja hyvinvointiin.
Työnantajat tietenkin pyrkivät neuvottelutulokseen, jossa työntekijälle jätetään mahdollisimman ohut osuus tuloksesta ja mahdollisimman pieni määräysvalta työtehtävien kuvaan. Tämä takaa rahan ja vallan pysymisen maksimaalisena työnantajalla. Kaikista korulauseista huolimatta työntekijät ovat pääsääntöisesti vain pakollinen kustannuserä työnantajalle.
Poikkeuksia toki löytyy, mutta ne koskevat pääsääntöisesti pieniä yrityksiä, jossa hyvän hengen säilyminen on elintärkeää yrityksen menestymisen kannalta. Suuremmilla yrityksillä on mahdollisuus harjoittaa kovaa ja ikävää henkilöstöpolitiikkaa ja sen ne totisesti osaavat. Käskyissä ja määräyksissä mennään aina jonkun tavoittamattoman taakse, esimerkiksi konsernin, jotta voimatoimien ideoimisesta ja käyttämisestä ei voida osoittaa ketään henkilöä.
Kilpailukyky versus palkkakustannukset tuodaan aina ensimmäisenä esiin, kun puhutaan yritystaloudesta. Kilpailukykyä ei voida sysätä pelkästään työntekijöiden vastuulle. Palkkakustannukset ovat osa liikevaihtoa. Työntekijäthän juuri mahdollistavat tuloksen tekemisen. Työnantajien tulisi pikemminkin suunnata suurin liiketoimiäly muihin muuttujiin, joilla kilpailukyky säilyy.
Tulevien työehtosopimusneuvotteluiden vaara on, että työnantajaosapuoli yrittää luoda laskusuhdanteen pysyväisilmapiirin, jossa asetutaan tiukasti edeltävän, vaikean ajan moodiin. Nyt kuitenkin laskusuhdanne on pääsääntöisesti ohi ja tulosta tehdään. Tämä tulee muistaa sopimusneuvotteluissa ja unohtaa EK:n palkka-ankkurit.
Muistetaan, että työntekijä on joka euronsa ansainnut. Hyvää sopimisen kevättä!
Kai Flink
Tämä on psykologiaa, jossa työnantaja hyökkää ja samalla leimaa työntekijäpuolen ahneeksi ja ymmärtämättömäksi. Tämä taktiikka toimiikin, koska muiden alojen ja kansan yleinen mielipide muokkautuu juuri sellaiseksi, mitä valtamediavirta toitottaa. Media on suurimmaksi osaksi juuri työnantajien vallassa ja äänitorvena julkisen mielipiteen muokkautumiseen.
Ei toimintaympäristö ole oikeasti mihinkään muuttunut. Työntekijä myy työpanoksensa ja haluaa osansa tuloksesta, jota tehdään tai ei. Kyllä työntekijäneuvottelijat ovat sen verran valistuneita, että tietävät millaisessa taloudellisessa asemassa työnantajat ovat. Jos työnantajan taloudellinen tilanne on heikko, tyydytään vähempään ja toisaalta, jos kovaa tulosta tehdään, siitä osa kuuluu työntekijöiden palkkaan ja hyvinvointiin.
Työnantajat tietenkin pyrkivät neuvottelutulokseen, jossa työntekijälle jätetään mahdollisimman ohut osuus tuloksesta ja mahdollisimman pieni määräysvalta työtehtävien kuvaan. Tämä takaa rahan ja vallan pysymisen maksimaalisena työnantajalla. Kaikista korulauseista huolimatta työntekijät ovat pääsääntöisesti vain pakollinen kustannuserä työnantajalle.
Poikkeuksia toki löytyy, mutta ne koskevat pääsääntöisesti pieniä yrityksiä, jossa hyvän hengen säilyminen on elintärkeää yrityksen menestymisen kannalta. Suuremmilla yrityksillä on mahdollisuus harjoittaa kovaa ja ikävää henkilöstöpolitiikkaa ja sen ne totisesti osaavat. Käskyissä ja määräyksissä mennään aina jonkun tavoittamattoman taakse, esimerkiksi konsernin, jotta voimatoimien ideoimisesta ja käyttämisestä ei voida osoittaa ketään henkilöä.
Kilpailukyky versus palkkakustannukset tuodaan aina ensimmäisenä esiin, kun puhutaan yritystaloudesta. Kilpailukykyä ei voida sysätä pelkästään työntekijöiden vastuulle. Palkkakustannukset ovat osa liikevaihtoa. Työntekijäthän juuri mahdollistavat tuloksen tekemisen. Työnantajien tulisi pikemminkin suunnata suurin liiketoimiäly muihin muuttujiin, joilla kilpailukyky säilyy.
Tulevien työehtosopimusneuvotteluiden vaara on, että työnantajaosapuoli yrittää luoda laskusuhdanteen pysyväisilmapiirin, jossa asetutaan tiukasti edeltävän, vaikean ajan moodiin. Nyt kuitenkin laskusuhdanne on pääsääntöisesti ohi ja tulosta tehdään. Tämä tulee muistaa sopimusneuvotteluissa ja unohtaa EK:n palkka-ankkurit.
Muistetaan, että työntekijä on joka euronsa ansainnut. Hyvää sopimisen kevättä!
Kai Flink
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)